Yleistä tietoa kirjoitusjärjestelmistä
On hyvä muistaa, että suurimmassa osassa Euroopan kieliä käytetään latinalaisia kirjaimia. Nämä kirjaimet edustavat äänteitä. Se, mitä äänteitä nämä kirjaimet edustavat, vaihtelee kuitenkin kielestä toiseen. Niinpä vaikkapa Saksan kielessä “z” äännetään [ts], mutta (eurooppalaisessa) espanjan kielessä se kuulostaa samalta kuin “th” englannin “thing” sanassa. Lisäksi monissa kielissä äänteitä on enemmän kuin latinalaisia merkkejä. Kielet eroavat siinä, miten ne ratkaisevat tämän ongelman. Joissain käytetään kirjainyhdistelmiä edustamaan äännettä, toisissa taas käytetään diakriittisia merkkejä eli tarkkeita. Esimerkkejä tästä ovat espanjan “ñ”, joka edustaa [nj] äännettä, tai tšekin “č”, joka edustaa [tsj] äännettä.
Äänteiden ja niitä edustavien merkkien suhde ei ole yhtä suoraviivainen kaikissa kielissä. Italiassa ja espanjan kielessä suhde on hyvinkin suoraviivainen. Kukin kirjain lausutaan tietyllä, ennakoitavalla tavalla. Englannin kielessä asia on sen sijaan paljon mutkikkaampi. Esimerkiksi “ea” lausutaan eri tavalla sanoissa heart, heard ja beard. Hollanti edustaa kultaista keskitietä: puheäänteiden ja niitä edustavien merkkien suhde ei ole yhtä suoraviivainen kuin italiassa tai espanjassa, mutta ennustettavampaa kuin englannin kielessä.
Kaikki kielet eivät käytä latinalaisia aakkosia. Monet slaavilaiset kielet, kuten venäjä, serbia ja bulgaria käyttävät kyrillistä kirjaimistoa. Kreikan kielellä on oma kirjoitusjärjestelmänsä. Huolimatta siitä, että kreikan kielessä ja kyrillisessä kirjaimistossa esiintyvät kirjaimet ovat erilaisia kuin latinalaiset aakkoset, kaikkien näiden kirjaimet kuitenkin edustavat äänteitä. Tämä pätee myös arabialaiseen kirjoitusjärjestelmään. Yhtenä erona arabialaisen kirjoitusjärjestelmän ja latinalaisen, kyrillisen sekä kreikkalaisen kirjaimiston välillä on se, että arabialaisilla kirjaimilla merkitään pääasiassa konsonantteja. Kirjoittajan tai lukijan tulee päätellä vokaalit itse. Käytännössä tämä ei ole erityisen monimutkaista, sillä arabian kielessä vokaaleja on vain vähän. Arabian kielessä on merkkejä, jotka edustavat vokaaleja, mutta niitä käytetään pääasiassa sanakirjoissa ja koulutuksessa opetettaessa lapsille sanojen oikeaa lausumistapaa. Suurimmassa osassa teksteistä niitä ei käytetä.
Joissain kielissä käytetään kirjoitusjärjestelmää, joka ei edusta äänteitä vaan merkityksiä. Esimerkkinä tällaisesta kielestä toimii kiina. Kiinan kielen perusyksikkö on radikaali. Tämä edustaa tiettyä merkitystä. Kirjoitusmerkkejä muodostetaan yhdistämällä radikaaleja. Suurin osa sanoista koostuu monesta kirjoitusmerkistä, jotka kaikki vaikuttavat sanan merkitykseen. Joitakin radikaaleja voidaan käyttää muuhunkin kuin edustamaan merkitystä. Joitakin lisätään kirjoitusmerkkiin ohjeistamaan lausumista. Tällaisessa tapauksessa radikaalin alkuperäinen merkitys ei ole olennainen. Myös latinalainen kirjoitusjärjestelmä on tuttu kiinalaisille. 1950-luvulla kehitettiin pinyin-järjestelmä: kirjoitusjärjestelmä, joka käyttää latinalaisia kirjaimia ja tarkkeita, tarkoituksena edustaa mandariinikiinan (Kiinan virallisen kielen) ääntämistä. Järjestelmää käytetään esimerkiksi koulussa opettamaan kotonaan eri kiinalaisia kieliä ja murteita puhuville lapsille mandariinikiinan ääntämistä. Se auttaa heitä myös oppimaan erilaisten kiinalaisessa kirjoituksessa käytettävien merkkien lausumista.
Tämä tarkoittaa sitä, että opettajien tulisi uusien oppilaiden saapuessa tarkistaa minkälainen kirjoitusjärjestelmä lapselle on entuudestaan tuttu. Lisäksi on tärkeää, että oppilaita, joilla on taustalla jokin muu kuin latinalainen tai muuhun kirjaimistoon perustuva järjestelmä (kuten kiina), ei kohdella lukutaidottomina. Kuten aiemmin mainittiin, myös muut kirjaimistot ovat järjestelmiä, joissa merkit edustavat äänteitä, ja myös kiinan kielessä äänteiden merkitsemisellä on roolinsa. Sitä paitsi, Kiinassa kasvatetut lapset tuntevat yleensä latinalaista kirjoitusjärjestelmää.
