Kulttuurienvälinen osaaminen
Aloitetaan sanomalla P. Nynäsiä (2001: 34) seuraten: “emme mitenkään voi tarjota tekniikkaa onnistuneelle kommunikaatiolle tai kausaalista mallia kulttuurienväliselle kommunikaatiolle.”
Kulttuurienvälisen osaamisen käsite on yksi keskustelluimpia puolia kulttuurienvälisyydestä koulutuksessa, erityisesti opettajankoulutuksessa. Spitzberg ja Changnon (2009) ovat ehdottaneet katsausta kulttuurienvälisen osaamisen “markkinnoilla tarjolla oleviin” lukuisiin malleihin, jotka he jakavat viiteen kategoriaan: 1. Koostavat mallit (Compositional) ehdottavat yksinkertaista listaa asenteista, taidoista, tiedoista ja käyttäytymistavoista, 2. yhteissuuntautuneet (Co-orientational) mallit keskittyvät vuorovaikutuksiin ja itsen ja toisen rakentamiseen, 3. kehitykselliset mallit (Developmental) kuvailevat, miten yksilöt hankkivat kulttuurienvälistä osaamista, 4. mukautuvat (Adaptational) mallit tutkailevat kulttuurienvälisiin kohtaamisiin osallistuvien ihmisten mukautumista ja sopeutumista, ja 5. kausaalisen polun (Causal path) mallit ovat kiinnostuneita siitä, miten erilaiset kulttuurienvälisen osaamisen osat ovat yhteydessä toisiinsa.
Muutamat kulttuurienvälisen osaamisen mallit ovat päässeet laajaan suosioon viimeisten vuosikymmenten aikana ja niitä käytetään alkuperäisen alansa rajojen ulkopuolella. Ne kaikki edustavat malleja, jotka sopivat edellä mainittuihin koostavien, kehityksellisten ja mukautuvien mallien kategorioihin. Kolme seuraavaa mallia ovat olleet hyvin vaikutusvaltaisia maailmalla ja ansaitsevat tulla enenevissä määrin tarkastelun kohteiksi.
Ensimmäistä mallia ehdotti Milton J. Bennett (1986, 1993) ja sen nimi on Kulttuurienvälisen sensitiivisyyden malli (The Developmental Model of Intercultural Sensitivity, DMIS). Vaikka sitä ei virallisesti kutsuta kulttuurienvälisen osaamisen malliksi, sitä usein käytetään sellaisena (Hosaya ym., 2014). Malli hahmottelee lisääntyvän kulttuurisen tietoisuuden, ymmärryksen ja mukautumisen jatkumon etnokeskeisyydestä (usko, että oma kulttuuri on paras) kohti etnorelativismia (sen oivaltaminen, että kaikki kulttuurit ovat “hyviä” ja “pahoja”). Mallia on käytetty liike-elämässä ja kulttuurienvälisen viestinnän tutkimuksessa, mutta myös koulutuksen tutkimuksessa ympäri maailmaa. Tämän mallin keskeiset ongelmat ovat: sen käytöstä pitää maksaa, se perustuu osaamisen “tasoihin”, sitä usein käytetään asteittaisella tavalla, ikään kuin kuttuurienvälisyys voisi olla ennalta ohjelmoitua ja stabilisoitua – täten malli väittää, että kulttuurienvälinen osaaminen voidaan hankkia sen sijaan, että sitä voisi esimerkiksi kehittää. Malli on siis hyvin yksilökeskeinen siinä, että se laskee liikaa yksittäisen henkilön “suorituksen” varaan ja jättää huomiotta sen, että kulttuurienvälisyys rakentuu yhdessä, ja siihen vaikuttaa – sekä sitä jokseenkin määrittää – toisen läsnäolo, valtaerot, määrätyt kontekstit ja intertekstuaalisuus. Tunnistamatta jää siis se tosiasia, että vaikutelmien, tilanteiden ja diskurssien välillä on aina käynnissä dialogi, ja nämä vaikuttavat käyttäytymiseen ja asenteisiin. Viimeisenä, malli korostaa kulttuurin “valtaa” jatkumossaan ja tukeutuu muita kulttuureita koskevan tiedon kasautumiseen, jota käytetään usein synonyyminä “kansakuntia” koskevalle tiedolle (McSweeney, 2012).
Seuraavat kaksi mallia ovat Googlessa kaikista suosituimmat. Toinen malli jakaa joitain ominaisuuksia edellisen kanssa. Byramin (1997) kulttuurienvälinen kommunikatiivinen kompetenssi kumpusi kielenopetuksen kentältä, ja sen juuret ovat Hymesin kommunikaatiota koskevassa työssä. Henkilökohtaisten kognitiivisten ja motivaatiota koskevien puolien osalta malli on teoretisoitu suhteessa tietoon, taitoihin ja asenteisiin. Myös tätä mallia kohtaan tulisi olla kriittinen. Esimerkiksi savoir être (asenteet) osa-alue voi olla harhaanjohtava ja johtaa liian helposti itsetyytyväisyyteen. Se koostuu uteliaisuuden ja avoimuuden osoittamisesta, valmiudesta siirtää syrjään toisia kulttuureja koskevia epäilyjä ja omaa kulttuuria koskevia uskomuksia. Minulle ilmaiseminen tai osoittaminen ei riitä ja on hyvin epävakaata (voin ilmaista jotain uskomatta siihen). On myös kyseenalaistettava omat asenteet itseä ja toista kohtaan sekä oma toiminta. Toinen osa-alue, savoirs (tieto), viittaa tietoon sosiaalisista ryhmistä ja heidän tuotteistaan ja käytännöistään omassa ja keskustelukumppanin maassa. Jälleen “maiden” ja “kulttuurien” painotus asettaa keinotekoisesti luotuja rajoja, joita globaalissa maailmassamme haluamme kenties kyseenalaistaa (Appadurai, 1996). Byramin malli pitää myös sisällään savoirin herättäjän (kriittisen kulttuurisen tietoisuuden ja/tai poliittisen koulutuksen). Tämä viittaa ajatukseen kulttuurienvälisestä kansalaisuudesta ja kehitettiin Byramin Euroopan neuvostolle tekemän työn viitekehyksessä. Vaikka tämä näkökanta on kiinnostava, voidaan suhtautua kriittisesti sen taustalla vaikuttavaan eurooppalaiseen poliittiseen puolueellisuuteen sekä kantilaiseen rationaaliseen moraalin lähestymistapaan ja länsimaiseen aktivismipainotteiseen suuntautumiseen ihmisoikeuksiin (Matsuo, 2012; ks. myös Hoff, 2014 ja edellinen luku).
Viimeinen hyvin vaikutusvaltainen kulttuurienvälisen osaamisen malli on Darla Deardorffin. “Länsimaisiin” tämänkaltaisen osaamisen mallien katsaukseen perustuen, Deardorff ehdotti kulttuurienvälisten kompetenssien pyramidia (2006, 2009). Kuten Bennettin ja Byramin mallit Pyramidi pohjautuu tietoon, taitoihin ja asenteisiin ja jakaa monet samoista ongelmallisista osatekijöistä. Tieto pitää sisällään kulttuurisen itsetietoisuuden, syvän ymmärryksen ja tietämyksen kulttuurista ja kulttuurikohtaisen tiedon. Taidot perustuvat kuunteluun, havainnointiin, tulkintaan, analysointiin, arviointiin ja samastumiseen. Ja edellytettävät asenteet koostuvat kunnioituksesta (toisten kulttuurien ja kulttuurisen moninaisuuden arvostaminen), avoimuudesta (kulttuurienväliselle oppimiselle ja ihmisille toisista kulttuureista, arvostelusta pitäytyen) sekä uteliaisuudesta ja oivalluksesta (monitulkintaisuutta ja epävarmuutta sietäen). Deardorff listaa seuraavat tavoiteltavat lopputulokset. Toivottuna ulkoisena lopputuloksena on tehokkaasti ja asianmukaisesti käyttäytyminen ja kommunikointi (perustuu kunkin omiin kulttuurienvälisiin tietoihin, taitoihin ja asenteisiin) omien tavoitteiden saavuttamiseksi vähintäänkin johonkin pisteeseen. Toivottuna sisäisenä lopputuloksena on tietoon perustuva viitekehys/suodatinsiirtymä (filter shift): sopeutuminen (erilaisiin viestintätyyleihin ja -käyttäytymiseen, mukautuminen uusiin kulttuurisiin ympäristöihin), joustavuus (asianmukaisten viestintätyylien ja -käyttäytymisen valinta ja käyttö, kognitiivinen joustavuus), etnorelativistinen näkökulma, empatia. Moni näistä osa-alueista voi helposti jäädä hyvinkin essentialistisiksi (olemuksellisiksi) ja epäkriittisiksi, jos niitä ei pureta.
Palatessa Spitzbergiin ja Changnoniin (2009) huomataan, että näissä kolmessa mallissa yhteissuuntautuneen ja kausaalisen polun mallit ovat usein vaillinaisia, esimerkiksi niissä painotus on yksilössä, joka toimii, mutta ei vuorovaikutuksessa tai suhteessa, jossa he ovat osallisina. Esimerkiksi toivottu lopputulos “tehokas ja asianmukainen käytös ja kommunikaatio” on potentiaalisesti yksipuolinen. Kuka voi koulutuksessa päättää, mikä on kulttuurienvälisesti tehokasta ja asianmukaista, erityisesti kun nämä rakentuvat ja tulevat neuvotelluiksi yhdessä? Nämä kolme mallia painottavat myös asenteita, taitoja, tietoja ja käyttäytymistä. Nämä osa-alueet sisältävät ongelmallisia elementtejä, joiden “hankkimista” on hyvin vaikeaa tai mahdotonta arvioida. Esimerkiksi: empatia, joustavuus, “näkemykset”, jne. Koska on tukeuduttava diskurssiin ja/tai toimintaan tarkastellakseen näitä puolia, voidaan huomioida vain niiden täytäntöönpano.
Työssäni olen ehdottanut seuraavaa kriittistä lähestymistapaa kulttuurienväliseen osaamiseen. Luettuasi edelliset keskustelut käsitteistä, tulet huomaamaan, kuinka suuresti seuraavat näkökulmat ovat linjassa esittämäni kritiikin kanssa:
Ensinnäkin, tämän osaamisen tulisi siirtyä ohjelmallisen ja reseptinkaltaisen kulttuurienvälisen osaamisen tuolle puolen. Yksinkertainen eteneminen (“vaiheet”) kulttuurienvälisen osaamisen kehittämisessä ja/tai hankkimisessa tulisi hylätä.
Minun näkökulmani ehdottaa, että kuten missä tahansa muussa sosiaalisessa ilmiössä, kulttuurienvälinen osaaminen tukeutuu ristiriitoihin, epävakauksiin ja epäyhtenäisyyksiin. Konkreettisin termein tämä tarkoittaa epävakauden asettamista minkä tahansa kulttuurienvälisen toiminnan keskiöön: tunnistamisen epävakaisuus, kulttuurin diskurssien epävakaus, valtasuhteiden epävakaus, toisia kohtaan tuntemiemme tunteiden epävakaus, jne. Liftonin (1993:1) mukaan, vaikka meidät on “koulutettu muuttumattomuuden ja pysyvyyden hyveisiin” me “osoittaudummekin yllättävän vastustuskykyisiksi” sosiokulttuuristen ja taloudellisten maailmojemme epäjohdonmukaisuutta ja ennakoimattomuutta kohtaan. Tietoisuus epävakaudesta voi auttaa ihmisiä hyväksymään, että maailma, ja erityisesti minä ja toinen, eivät ole sen enempää ohjelmoituja kuin parempiakaan kuin muut, ja kehottaa heitä uudelleenarvioimaan heidän valtasuhteitaan.
Toinen tärkeä kulttuurienvälistä osaamista koskeva asia on epämukavuuteen tottuminen, riskialueelle astumisen arvostaminen ja sen hyväksyminen, että jokin määrä “tuskaa” liittyy kulttuurienvälisiin kohtaamisiin. Nykyinen “kulttuurienvälisen osaamisen teollisuus” monesti toivoo suojelevansa yksilöitä näiltä ilmiöiltä luomalla “kulttuurienvälisesti korrekteja” tilanteita ja/tai koulutussisältöjä, jotka välttävät käsittelemästä ja vievät heidän huomionsa pois oikeista, rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, sortoa ja esim. uusia segregaation muotoja, käsittelevistä keskusteluista. Meidän pitää siten luoda kohtaamistilanteita, jotka voivat auttaa meitä testaamaan epämukavuuden ja potentiaalisen epäonnistumisen sietämisen vastustuskykyämme, ja auttaa meitä oppimaan olemaan refleksiivisempiä sen suhteen, mitä opimme.
Tämä lähestymistapa kulttuurienväliseen osaamiseen ottaa kriittisen kannan virheellistä kulttuurin käsitettä kohtaan. Näin ollen kulttuurienvälistä osaamista koskevassa työssä otetaan tarkasti huomioon nyt jo laajasti tunnistettu tarve intersektionaaliselle analyysille (Collins, 2009). Sellaisenaan sosioekonomiset ja poliittis-historialliset kategoriat saavat yhtä paljon painotusta kuin tavanomaiset ongelmalliset viitekehykset, kuten kulttuuri, etnisyys tai rotu. Intersektionaalisuus on määritelty sosiaalisten ja “biologisten” kategorisointien / identiteetin merkitsijöiden, kuten kielen, rodun, etnisyyden, luokan, sukupuolen, uskonnon, jne. risteävää luonnetta tarkastelevaksi (Collins, 2009). Intersektionaalisuus on kiinnostunut siitä, kuinka nämä elementit yhdistettynä edistävät tai eivät edistä epäoikeudenmukaisuutta, epätasa-arvoa, syrjintää ja epäedullisia asemia. Tulemalla tietoisiksi näistä elementeistä voimme yrittää työskennellä niitä vastaan. Hoskinsin ja Sallahin (2011: 114) mukaan kulttuurienväliseen osaamiseen liittyvässä työssä on monesti jätetty huomiotta tällaiset asiat ja keskitytty vain “helppoihin” ja usein “epäpoliittisiin” puoliin kulttuurisissa eroissa. Intersektionaalisuus voisi auttaa meitä keskustelemaan laajemmista rakenteellisista voimista, kuten “kapitalismista, rasismista, kolonialismista ja seksismistä” kulttuurienvälisissä konteksteissa (mt.), jotta voimme tarkastella valtaeroja monitahoisemmasta perspektiivistä, ja “yksilöllistää” analyyseja kulttuurienvälisistä kohtaamisista sen sijaan, että yleistämme niitä pelkkään kulttuuriseen/etniseen identiteettiin perustuen. Lopulta tämä voisi mahdollistaa kulttuurienvälisten oppijoiden pääsemisen sisälle poliittisempiin näkökulmiin risteämällä “taisteluita”, jotka ovat heille tärkeitä (esim. naisten oikeudet) ja niitä, jotka liittyvät asioihin, jotka eivät ole heille niin merkittäviä (esim. rotu, kieli).
Olen aiemmin tuonut esille, että suurin osa kulttuurienvälisen osaamisen malleista tapaa olla liian yksilökeskeisiä ja näin niistä puuttuvat dialogiset näkökulmat (Dervin, 2011, ks. yllä). Yksi ehdotetun näkökulman osa koostuu tämän asian huomioonottamisesta. Kulttuurienvälinen osaaminen on tietyssä kontekstissa toimivien yksilöiden yhdessä rakentamaa, mikä tarkoittaa sitä, että dialogien pitää olla keskeisiä mille tahansa kulttuurienvälisen osaamisen lähestymistavalle. Shi-xulle (2001: 290) väärinkäsitykset, ymmärtämättömyys, kommunikaatiokatkos, jne. ”ovat jaettu, koordinoitu ja yleisesti merkittävä seuraus. Kukaan yksilö, ryhmä, kansakunta, kulttuuri, alue tai muu vastaava ei voi yksin olla vastuussa mistään tai saavuttaa maksimaalista mahdollista menestystä.” Yksilökeskeisistä näkökulmista luopuminen voi sallia meidän tarkastella itsen ja muiden välistä keskinäistä riippuvuutta kulttuurienvälisissä kohtaamisissa. Myös dialogit eri minuuksien välillä ovat merkittäviä kulttuurienvälisissä kohtaamisissa. Liian moni malli on “syyttänyt” yhtä jäsenistä siitä, ettei tämä ole tarpeeksi kyvykäs, kun hänen osaamisensa riippuu toisen (fyysisen tai virtuaalisen henkilön) läsnäolosta. Esimerkiksi, kun joku tapaa jonkun ulkomailta, ja tämä henkilö näyttää silmiinpistävän samanlaiselta kuin joku tuttu tai ystävä, tai jolla on samanlaiset piirteet. Tämä “intertekstuaalisuus” voi vaikuttaa siihen, kuinka kulttuurienvälisyys rakentuu näiden yksilöiden välillä, miten he tulevat kohtelemaan toisiaan ja positioimaan itsensä. Kulttuurienvälisen osaamisen kollektivoimisen pitäisi olla prioriteetti, jotta ihmisiä kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti ja heidän annettaisiin jakaa vastuuta siitä, mitä kulttuurien välillä tapahtuu.
Tiivistän tässä työkalussa ehdotetun käsityksen kulttuurienvälisen osaamisesta:
● kulttuurienvälinen osaaminen ei ole staattista, vaan se muuttuu kontekstista, keskustelukumppaneista, mielialoista, jne. riippuen. Joskus olemme hyviä siinä, joskus emme. Kulttuurienvälinen osaaminen on kaikkien muiden kanssa vuorovaikutuksessa olevien vastuulla.
● Seuraus: Ei ole olemassa mitään mahdollisia kulttuurienvälisen valmiuden vaiheita.
● Kulttuurienvälistä osaamista tulisi käyttää tärkeiden, “rehellisten”, joskus kivuliaiden, keskusteluiden avaamiseen, ei ongelmien peittämiseen.
● Kulttuurienvälisessä osaamisessa ei ole kyse siitä, että annetaan kulttuurien olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, vaan sen näkemisestä, kuinka me ihmiset moninaisine identiteetteinemme kohtaamme toisia ihmisiä monimutkaisine identiteetteineen, ja sen varmistamisesta, että nämä tapaamiset voivat ilmentää ja lisätä oikeudenmukaisuutta, yhdenvertaisuutta/tasa-arvoa, ja inkluusiota.
● Se, ettei onnistu olemaan “kulttuurienvälisesti kompetentti” on osa sosiaalisuutta. Jos epäonnistumisista voi oppia muuttaakseen niitä tapoja, joilla kohtelemme toisiamme ja olemme keskenämme vuorovaikutuksessa, niin epäonnistumisesta tulee todellinen voimavara.
