Kulttuuri
Sana kulttuuri on keskeinen kulttuurienvälisyyden käsitteessä. Tästä huolimatta tällä sanalla on satoja eri määritelmiä, eikä ole aina selvää, mihin se viittaa. Mitä meidän tulisi sitten tehdä tämän sanan kanssa? Kulttuuri on aina ollut koulutuksesta käytyjen keskusteluiden keskiössä. Silti 1980-luvulta lähtien kriittinen käänne monilla tieteenaloilla, kuten antropologiassa, joka aiemmin tukeutui vahvasti käsitteeseen, on johtanut joko käsitteen merkityksen ja käytön uudelleenarviointiin tai sen hylkäämiseen (Starn, 2015). Tässä osiossa peräänkuulutamme lähestymistapaa kulttuuriin, joka katsoo sellaisten “kiinteiden” ja illusoristen kansalliskulttuuria koskevien käsitysten tuolle puolen, joissa kulttuuri nähdään jokseenkin yksilöiden DNA:han kaiverrettuna.
Aloittakaamme provokatiivisella mutta tärkeällä argumentilla: Kulttuureita ei ole sellaisenaan olemassa. Niillä ei ole toimijuutta, ne eivät ole käsin kosketeltavissa. Kulttuuria ei voi tavata, vaan ihmisiä, jotka (laitetaan) edustamaan sitä – tai ennemminkin edustamaan kuvitelmia ja representaatioita siitä. Wikan (2002: 83) ilmaisi hämmästyneisyytensä “ihmisten taipumuksesta puhua kuin kulttuuri olisi varustettu mielellä, tunteilla ja aikomuksilla. (…) aivan kuin kulttuuri olisi alkanut elää omaa elämäänsä.” Myös Philipps (2007: 45) muistuttaa meitä siitä, että kulttuuri ei ole sidottu eikä suljettu, se ei ole homogeeninen, se on “ihmisten tuottamaa sen sijaan, että se olisi asioita, jotka selittävät, miksi ihmiset käyttäytyvät kuten käyttäytyvät.” Tästä syystä mikä tahansa kulttuurinen tapa, mikä tahansa niin kutsuttu kulttuuriperintö, on eri “kulttuurien” edustajien kohtaamisten ja sekoittumisen tulosta. Yritys määritellä kulttuuria tai sen rajoja johtaa usein sen sulkemiseen ja eristämiseen maailmasta, joka on ollut sen kanssa vuorovaikutuksessa ja vaikuttanut siihen. Kuka päättää, mitä kulttuuri on? Ajattele omaa “kulttuuriasi”: Näetkö sen samalla tavalla kuin toisenlaisista sosiaalisista taustoista tulevat ihmiset? sukupolvet? sukupuolet? uskonnolliset ryhmät? jne.
Havainnollistus
Otetaan esimerkki Kiinasta. Joseph E. Hotung Gallery British Museumissa Lontoossa tutkii Kiinaa, Etelä-Aasiaa ja Kaakkois-Aasiaa paleoliittiselta kaudelta nykyaikaan. Kiinan sivilisaatiolle omistetusta osiosta löytyy 12 värikkään ja vaikuttavan keraamisen veistoksen kokoelma Liu Tingxun haudasta, joka oli merkittävä sotilaallinen ja poliittinen hahmo Tang-dynastian aikaisessa Kiinassa noin vuoden 700 paikkeilla – “kotona ja ulkomailla saavutetun menestyksen kulta-ajalta” (MacGregor, 2010: 55). Tämä oli Silkkitien kukoistuskautta. Kulkueessa kävellen, näiden olentojen, noin metrin korkuisten ihmisten ja eläinten, on tarkoitus vartioida kuolleita ja tehdä vaikutus alamaailman tuomareihin, “jotka tunnistaisivat hänen sotilasarvonsa ja hänen kykynsä, sekä antaisivat hänelle kuolleiden joukosta sen kunnia-arvoisan paikan, joka hänelle kuuluisi” (mt.). Harjaantumattomille ja tietämättömille silmille nämä veistokset näyttävät hyvin “kiinalaisilta”, jopa “tyypillisen kiinalaisilta”. Kuitenkin, kun katsoo lähemmin kahden lokapāla (sanskritia, joka tarkoittaa “maailman vartija”) hahmoja, ei voi olla näkemättä intialaisia kasvoja. Kulkueen perässä kulkevat hevoset olivat tuohon aikaan Kiinassa uutta rotua, tuotu lännestä, kun taas kaksikyttyräiset kamelit olivat lähtöisin Afganistanista ja Turkestanista. Intialaiset, afgaani ja turkestanilaiset viittaukset korostavat Kiinan läheisiä yhteyksiä Keski-Aasiaan ja muihin maailman osiin. Kuten muut maat, Kiina on aina ollut yhteydessä maailmaan ja sen kulttuuri kantaa todisteita näistä lukuisista ja vaihtelevista sekoituksista, yhdistelmistä, mutta myös eri aikakausien keksinnöistä ja luomuksista. Liu Tingxunin haudan kaltainen kulttuurinen artefakti merkitsee sekä “toisen” symbolista voimaa että “kulttuurien” välisiä valtasuhteita. Sellaisenaan hevoset ja kamelit, muista maailman kolkista “lainattuina” ja rahaksi muutettuina, lisäsivät kenraalin arvovaltaista asemaa, hänen kohdatessaan alamaailman tuomarit.
Kun ajattelet “kulttuuriasi”, voit myös luultavasti dekonstruoida joitain puolia siitä ja ymmärtää, kuinka ne ovat seurausta toisten “kulttuurien” kanssa sekoittumisesta. Hiljattain maahan tulleilla oppilailla, joiden kanssa työskentelemme, on myös kulttuuri, joka on saanut vaikutteita muista kulttuureista (ja johon ne yhä vaikuttavat).
Jotkut tutkijat ovat kritisoineet kulttuurin käsitteen käyttöä, sillä sen käytöllä on taipumus antaa vaikutelma, että kulttuuri on yhtenäisesti niiden hyväksymä, joiden oletetaan edustavan kulttuuria (Bayart, 2005: 74). Tällaisissa tapauksissa ihmiset jäävät kulttuurin “pakkopaitojen” vangeiksi, tai kuten Prashad (2001: ix) esittää asian, kulttuuri “kietoo [heidät] tukahduttavaan syleilyynsä”. Adib-Moghaddam (2011: 19) muistuttaa meitä siitä, että yhtenäisiä kulttuureita ei ole olemassa, ja siten puhe kulttuurien (tai sivilisaatioiden) törmäyksistä on hyvinkin kyseenalaista (ks. myös Bayart, 2005: 103). Ihmiset voivat ottaa yhteen, eivät kulttuurit. Onkin tärkeää ajatella vasta maahan tulleita avoimemmasta näkökulmasta käsin. “Heidän” kulttuurinsa ei aina selitä kaikkea ja heidän lukitsemisessaan kulttuuriin on vaaransa, varsinkin kun me päätämme, mistä tämä kulttuuri koostuu. Kun työskentelen hiljattain maahan tulleiden kanssa, työskentelen ihmisten, en “kulttuurien”, kanssa.
Kulttuurienvälisissä kohtaamisissa myös kulttuurin “voimaa” on käytetty selittämään miksi ihmiset eivät ymmärrä toisiaan tai ymmärtävät toisensa väärin. Oletuksena on: Ihmisillä on erilaiset kulttuurit, joten kun he kohtaavat, siitä seuraa ongelmia. Kuitenkin Sarangi (1994: 418) ihmettelee, miksi tämä aina leimataan “kulttuurienväliseksi väärinymmärrykseksi”, kun taas jos “osalliset ovat samasta ‘kulttuurista’, sitä kutsutaan haasteeksi.” Monissa eri maista tulevien ihmisten välisissä väärinkäsityksissä, kulttuurienvälisyydellä ei ole mitään tekemistä kulttuurin kanssa.
Havainnollistus
Tämä esimerkki osoittaa, kuinka kulttuuria käytetään usein systemaattisesti selittämään, mitä “me” teemme ja mitä “toinen” tekee. Esimerkki on otettu lehtisestä, jota jaettiin laajasti kansainvälisille opiskelijoille eräässä suomalaisessa yliopistossa joitain vuosia sitten. Tämän lehtisen tarkoituksena oli opettaa näille oppilaille, kuinka “käyttäytyä” tässä instituutiossa (ks. Dervin & Layne, 2013). Seuraavassa otteessa kirjoittajat selittävät opiskelijoille, mitä heiltä odotetaan autonomian suhteen: “Kun monissa kulttuureissa ihmisten odotetaan noudattavan opettajien ja ohjaajien ohjeita, suomalaisia rohkaistaan ratkaisemaan ongelmia itsenäisesti ja olemaan aloitteellisia tarvittaessa. Eli kun nuoret ihmiset monissa kulttuureissa elävät hyvin suojattua ja valvottua elämää, Suomessa opiskelijat ovat hyvin itsenäisiä ja ottavat vastuuta opinnoistaan. Tämä on toinen alue, joka aiheuttaa helposti hämmennystä ulkomaisten opiskelijoiden keskuudessa.” On kiinnostavaa huomata, kuinka kulttuurin käsitteen käyttö antaa kirjoittajille mahdollisuuden 1. asemoida suomalaiset ja suomalaisen kulttuurin erinomaisiksi ja 2. luokitella toiset kulttuurit alempiarvoisiin asemiin. On myös huomionarvoista, että se, kenet on luettu mukaan kulttuuridiskurssiin, vaihtelee “monien kulttuurien ihmisistä”, “nuorista ihmisistä monissa kulttuureissa”, “ulkomaalaisiin oppilaisiin”, jolloin tehdään yleistyksiä jälkimmäisen kyvyistä – tai tässä tapauksessa kyvyttömyydestä. Tarvitsee tuskin sanoa, että tämänkaltainen diskurssi “meidän” kulttuuristamme ja “heidän” kulttuuristaan ovat hyvin puolueellisia ja ideologisia, eivätkä ne voi johtaa kulttuurienvälisyyteen: mielestäni halveksittava lähestymistapa kulttuuriin koulutuksessa hukuttaa -välisyyden potentiaalisen luovuuden alleen.
Hoskins ja Sallah (2011: 114) ovat demonstroineet, kuinka tietyt kulttuuri-sanan käyttötavat voivat usein ruokkia ksenofobiaa (ulkomaalaisten ja tuntemattoman pelkoa), rasismia, seksismiä, identiteetin pelkistämistä ja jopa tiettyjä fyysisen ja symbolisen väkivallan muotoja (ks. Sen, 2005). Eli milloin ikinä olemmekin tekemisissä hiljattain maahan tulleiden oppilaiden (ja/tai heidän perheidensä) kanssa, on tärkeää kuunnella diskursseja kulttuurista ja tunnistaa mahdollisia ongelmia sen suhteen, mitä niiden takana piilee.
Mitä sitten tekisimme kulttuurin käsitteen kanssa? Voimmeko käsitellä koulutuksessa kulttuurienvälisyyttä ilman kulttuuria? Monet tutkijat ovat esittäneet, että meidän tulee säilyttää ajatus kulttuurista (Ogay & Edelmann, 2011) ja välttää “heittämästä lasta pesuveden mukana”. Omassa työssäni olen päättänyt heittää lapsen, sillä käsitteen käyttö johtaa niin suureen hämmennykseen ja moniin väärinkäsityksiin oppilaiden, tutkijoiden, ammatinharjoittajien ja päättäjien välillä. Oma käsitykseni kulttuurista ei ole aina samanlainen kuin keskustelukumppanieni. Kieltäydyn kannattamasta sanaa, joka voi riistää “toiselta” hänen moninaisuutensa ja täten pitäydyn käyttämästä tätä tyhjää ja ongelmallista käsitettä.
Mitä sitten voimme tehdä ilman tätä keskeistä käsitettä? Eriksenin neuvo on hyvin hyödyllinen: “Sen sijaan, että turvaudumme kulttuurin käsitteeseen, puhuttaessa paikallisesta taiteesta, voitaisi yksinkertaisesti sanoa ‘paikallinen taide’, tai jos tarkoitetaan kieltä, ideologiaa, patriarkaattia, lasten oikeuksia, ruokatottumuksia, rituaalisia käytäntöjä tai paikallisia poliittisia rakenteita, voitaisi käyttää näitä tai niitä vastaavia sanoja.” (Eriksen, 2001: 141.) Saman suuntaisesti Wikan (2002: 86) ehdottaa sanojen tieto, kokemus tai elämismaailma (lebenswelt) käyttämistä. Mitä täsmällisempiä ja yksitulkintaisempia olemme käyttäessämme sanoja, kuten kulttuuri, sitä parempi ja reilumpaa se on niille, joiden ääntä (tai ääniä) me edustamme / esitämme jonkinlaisena, kun olemme tekemisissä koulutuksen kulttuurienvälisyyden kanssa.
Luettuasi kulttuuri sanan kritiikistä, mitä tekisit sanalla? Tunnistatko joitain niistä ongelmista, joista keskusteltiin yllä, kun käytät sanaa, tai kun keskustelukumppanisi käyttävät sitä?
