Moninaisuus
“Maailma on moninainen, mutta se ei ole tasavertaisesti moninainen.”
de Sousa Santos (2012: 241)
Sana moninaisuus (yksikössä) on ollut melko suosittu koulutuksessa viimeisen vuosikymmenen aikana (Wood, 2003: 16). Moninaisuus on jopa alkanut myötävaikuttaa imaginaariseen (tai suunnitella/rakentaa imaginaarista) maailmasta ja kouluistamme. Esimerkiksi Pohjoismaissa, moninaisuus-sanaa käytetään viittaamaan epäsuorasti ihmisiin tietyistä roduista ja uskontokunnista, jotka eivät näytä samalta kuin kuviteltu enemmistö (valkoiset kristityt). Tästä syystä se on poliittisesti korrekti käsitys, joka pukee tietyt ihmiset pakkopaitaan (Kureishi, 2005). Woodin (2003: 2) mukaan koulutuksessa moninaisuus viittaa “faktoihin” (eri ihonväreihin, eri uskontoihin, eri kieliin) mutta myös toiveisiin ja toivomuksiin.
Samalla, kun käsite on varattu tietyille kansankerroksille (siirtolaisille, etnisille ja uskonnollisille vähemmistöille), eliitin edustajat, jotka matkustavat yhdestä paikasta toiseen, nimetään “maailmankansalaisiksi”, “monikansallisiksi” tai jopa “kosmopoliiteiksi”. Kuinka usein kuulemme jonkun kutsuvan turvapaikanhakijalasta tai maahan hiljattain saapunutta “kosmopoliitiksi”? Tuskin koskaan. Miksi jotkut nimitykset ovat varattu vain tietyille ihmisille?
Tämä kyseenalaistaa koko moninaisuuden käsityksen: Kuka on moninainen? Mitä se tarkoittaa? Kuka sisällytetään tähän lokeroon, ketä ei? Kenellä on valta tulla määritellyksi kuuluvan tähän lokeroon, kenellä ei? Kenellä on oikeus kieltäytyä itseään koskevasta lokeroinnista? Kuka päättää? Mitä todella piilee moninaisuus sanan takana (ideologioita)?
Wood (2003: 48) on jo tarjonnut joitain vastauksia näihin kysymyksiin. Sanaa moninaisuus käytetään usein:
● “Kiertoilmauksena yhdelle tai useammalle nimeämättömälle ihmiskategorialle.
● Lyhenteenä kulttuuriseen moninaisuuteen viittaamiseen yleisesti.
● Moninaisuus on se, mitä jää yli sen jälkeen, kun on eritelty kaikki ryhmät, jotka tulevat mieleen.
● Kulttuurista moninaisuutta voidaan myös käyttää tiivistettynä ilmauksena sille laajemmalle latteudelle, että maailma on suuri paikka, täynnä ihmisten monimuotoisuutta.”
Kulttuurisen moninaisuuden käsite on niin vahva sana, että sitä usein käytetään korvaamaan sana ihminen. Puhumme moninaisuudesta koulutuksessa, siitä kuinka luokkahuoneen moninaisuus on hyväksi lapsille, moninaisuuden eduista luokkahuoneessa, jne. Mutta kenestä me puhumme? Kontekstista riippuen moninaisuudella voidaan tarkoittaa tai korvata sanoja, kuten maahanmuuttajat, pakolaiset, muslimit, afrikkalaiset, jne. Tämä moninaisuus on usein meidän instituutioidemme armoilla, jotka päättävät heidän ulkomaalaisuudestaan/vieraudestaan (sen asteesta), heidän kulttuuristaan ja heidän (perintö)kielestään. Esimerkiksi lapsi, jonka vanhemmat ovat syntyneet Taiwanissa mutta muuttaneet Yhdysvaltoihin, ja joka on itse syntynyt Amerikassa, voi tulla nimetyksi konfutselaiseksi tai aasialaiseksi vanhempiensa alkuperän perusteella. Ajatus moninaisuudesta voi siis helposti johtaa lasten lokeroimiseen kiinteisiin ja muuttumattomiin kategorioihin. Wood (2003: 38) esittää, että moninaisuus siten johtaa jäykkiin määritelmiin ja lokeroimiseen.
Uskon, että erottamalla moninaisuudet ja taistelemalla eri taisteluita, tällaiset hierarkiat voivat johtaa turhautumiseen, tietämättömyyteen, holhoaviin asenteisiin ja välinpitämättömyyteen muita kohtaan. Moninaisuudesta pitää tulla moninaisuuksia. Tälle näennäisesti kapinallisen ehdotuksen esittämiselle on monta syytä. Meidän kaikkien on taisteltava tullaksemme tunnistetuiksi, rakentaaksemme kunnioitusta, kohdataksemme jonkin torjunnan ja syrjinnän muodon. Se on toki joillekin helpompaa kuin toisille. Mutta tällaisina aikoina, jopa valtaapitävät voivat löytää itsensä asemista, joissa heillä ei ole valtaa, identiteettinsä, elämän olosuhteissa tapahtuneiden muutosten, sairauksien, tms. vuoksi. On siis velvollisuutemme keskustella näistä erilaisista moninaisuuksien muodoista yhdessä eikä erikseen. Uskon, että tämä voi auttaa meitä ajattelijoita, tutkijoita, ammatinharjoittajia ja päättäjiä tuntemaan myötätuntoa ja samastumaan näihin erilaisiin (mutta yhä potentiaalisesti samankaltaisiin) moninaisuuksiin.
Tapa, jolla koko moninaisuuden ajatusta lähestytään nykypäivänä, on hyvin ongelmallinen ja yksipuolinen. Vaikka sanan moninaisuus tulisi viitata monimuotoisuuteen se tarkoittaa usein eroa ja “ykseyttä”. Kun toinen on usein vangittu homogeenistetyn “moninaisuuden” pakkopaitaan, enemmistö voi vapaasti väittää olevansa “normaali”, “näkymätön” ja ettei se siten ole erityisen huomion tarpeessa. Olen yhtä mieltä Woodin kanssa, että “(tällainen käsitys) moninaisuudesta on systeemisen epäoikeudenmukaisuuden muoto ja se tekee meistä osallisia epäoikeudenmukaisuuksiin. Ihmisten kohteleminen kuin he olisivat esineitä, ikään kuin he olisivat jäännöksiä rodustaan, luokastaan, sukupuolestaan tai muista tämän kaltaisista pinnallisuuksista, eivätkä yksilöitä, jotka määrittävät itsensä ideoidensa ja luovien tekojensa kautta – tätä on epäoikeudenmukaisuus” (2003: 4).
Havainnollistukset
Ensimmäinen esimerkki on lainattu Hanif Kureishilta (2011: 3), brittiläiseltä kirjoittajalta, jonka isä oli Pakistanista. Hän muistaa tämän tilanteen lapsuudestaan: “Kun olin yhdeksän tai kymmenen, eräs opettaja laittoi tarkoituksella eteeni kuvia intialaisista talonpojista savimajoissa ja sanoi luokalle: “Hanif tulee Intiasta.” Mietin: Ratsastivatko setäni kameleilla? Tuskin ainakaan puvuissaan? Entä serkkuni, jotka olivat joillain tavoin niin samankaltaisia kuin minä, kyykkivätkö he hiekassa kuin pienet Mowglit, puolialasti ja sormillaan syöden?” Oletan, että opettaja teki mitä teki tuodakseen hieman moninaisuutta luokkaan paljastamalla Hanifin “alkuperän”. Kureishi selittää, että tämän olemuksellistavan episodin vuoksi, hän hylkäsi intialaisen taustansa ja tunsi häpeää siitä, ettei ollut niin kuin enemmistö, valkoinen.
Tämä seuraava esimerkki, jälleen luokkahuoneen kontekstista, on otettu romaanista nimeltä The Life of a Banana (PP Wong, 2014). Banaani symboloi tässä aasialaisen näköistä tyttöä, joka asuu lännessä (“valkoinen sisältä mutta keltainen ulkopuolelta”). Päähenkilö, jonka perhe on kotoisin Singaporesta, on itse syntynyt Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Seuraavassa otteessa hän puhuu ensimmäisestä koulupäivästään ja siitä, kuinka opettaja – hänen yllätyksekseen – nosti hänen “moninaisuutensa” pöydälle (mt.: 28):
“-Huomenta luokka
-Huomenta Rouva Wilkins
-Luokka, ennen kuin aloitamme, haluaisin ilmoittaa, että meillä on uusi tulokas luokassamme Kiinasta asti
-(Minä olen syntynyt Hackneyssä)
- Hänen nimensä on…”
Tällaiset esimerkit osoittavat sen vaaran, joka liittyy oletusten tekemiseen ihmisistä heidän ulkonäkönsä perusteella, mutta myös joidenkin ihmisten “moninaistamisessa” samalla kun kohdellaan muita luokassa ikään kuin läpinäkyvinä, “robotin kaltaisina” oppilaina. Kulttuurienvälisyyden tulisi auttaa meitä torjumaan tämän rajoittuneen ja rajoittavan lähestymistavan moninaisuuteen, tai ainakin vähentämään sen vaikutusvaltaa. Väitän, että moninaisuus koskettaa meitä kaikkia ja opettajien tulisi alkaa kohdella kaikkia “moninaisuutta kaikille” positiosta, jotta voimme tehdä lopun näistä sepitetyn ulkokuori-moninaisuuden esimerkeistä.
Miten itse ymmärrät moninaisuuden idean? Otatko usein huomioon oppilaittesi “alkuperän”? Mitä mahdollisia ongelmia kohtaat, kun teet näin? Oletko jäänyt kiinni moninaisuuden ajatuksen stereotyypittelystä?
