Identiteetit
Me kaikki tiedämme koulutuksen myötävaikuttavan sen uskomuksen syntymiseen, että identiteettimme ovat vakaita ja muuttumattomia. Samalla se, mitä koemme tavatessamme uusia ihmisiä, on monesti muuttuvaista ja arvaamatonta (Lifton, 1993). Tästä syystä päätämme joskus piiloutua naamion taakse tai redusoida toisen yhdeksi identiteetiksi (on se sitten kansallinen, sukupuoleen pohjautuva, tms.) Meillä kaikilla on eri identiteettejä, jotka ovat relevantteja kontekstista, keskustelukumppaneistamme, mutta myös terveydestämme, mielialastamme, puhumisen valmiudestamme, tms. Riippuen. A. Sen (2005: 350) muistuttaa meitä myös siitä, että:
“Sama ihminen voi olla alkuperältään intialainen, parsi, Ranskan kansalainen, Yhdysvaltojen asukas, nainen, runoilija, kasvissyöjä, antropologi, yliopiston professori, kristitty, lintubongari, sekä innokkaasti maan ulkopuoliseen elämään ja avaruusolioiden taipumukseen ajella ympäri kosmosta monivärisellä avaruusaluksella uskova.”
Eli tavallaan, Turklea (1996) seuraten, kun reflektoin itseäni, sen sijaan, että kysyn “kuka olen?” kysymys “keitä olemme?” vaikuttaa sopivammalta. Ja tarkemmin sanottuna kysymyksen tulisi kuulua “kuka me olemme toisten kanssa ja toisille?”, koska minuus rakentuu ja identiteetti herää eloon vasta toisen silmien kautta. Eli kun tapaan vastikään maahan tulleen oppilaan tai hänen vanhempansa, se mitä tapahtuu meidän välillämme vaikuttaa toistemme identiteettien rakentumiseen, positiivisilla ja/tai negatiivisilla tavoilla, tavoilla, jotka kunnioittavat sitä, kuinka haluan (tai en halua) tulla nähdyksi, jne.
Toki asiat eivät aina tapahdu niin sujuvasti. Oikeastaan samalla, kun jotkut ihmiset tuntevat olevansa vapaita toteuttamaan moninaisia identiteettejään, toiset voivat tuntea olevansa rajoitettuja yhteen kiinteään identiteettiin, ikään kuin eläinten nahkojen täyttämisessä ja valmistamisessa näytteille asettamista tai tutkimusta varten (Chebel d’Appollonia, 2011: 11). Monissa tapauksissa me itse haluamme pelkistää itsemme kiinteään identiteettiin (Bauman, 2004), koska meistä voi tuntua epämukavalta avautua joistain identiteettimme puolista (etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen, luokka, jne.) toisille tietyissä konteksteissa.
Monet tutkijat, jotka ovat kirjoittaneet kulttuurienvälisyydestä, esittävät, että meidän tulee tulla tietoisiksi identiteetistämme ja/tai oppia olemaan ylpeitä siitä, keitä olemme (esim. Byram,1997). Uskon, että tämä on illuusio, sillä se, kuka olen, on horjuvaa, kontekstuaalista ja jotain, mikä pitää neuvotella muiden kanssa. Oikeastaan jos alkaa etsiä identiteetistä jotain vakaata, kohtaa monia haasteita: muistomme menneisyydestä voivat muuttua ja erota toisten muistoista, voimme omaksua jonkin toisen kansallisen identiteetin ja luopua omastamme, monissa maissa voimme enemmän tai vähemmän helposti ottaa uuden nimen, plastiikkakirurgian ja kosmetiikan avulla voimme muuttaa ulkonäkömme (enemmän tai vähemmän onnistuneesti). Syntymäaikamme on luultavasti yksi niistä harvoista vakaista identiteetin merkitsijöistä, joita meillä on. Kuitenkin on tapauksia, joissa ihmiset voivat pyytää viranomaisia korjaamaan syntymäpäivänsä virallisiin dokumentteihin. Lisäksi, jos seuraa kalenteria länsimaisen järjestelmän ulkopuolella, voi syntymäpäivä olla vaihtuva (kuten kiinalaisen kuukalenterin tapauksessa).
Kirjoittaja Hanif Kureishille (1998) on hyödytöntä yrittää etsiä identiteettiä. Hän selittää:
“Luullakseni ratkaisun saavuttaa, kun tajuaa, että sellaista asiaa kuin identiteetti ei ole olemassa, kun tavallaan itse kysymys ei ole enää itselle olemassa. Kun olin nuori mies esikaupunkialueella, kävelin kadulla tavaten ihmisiä, jotka kysyivät, mistä tulen? Ja sanoin heille, että tulen tuosta talosta ja he sanoivat, että ei vaan mistä oikeasti tulet? Ja se todella häiritsi minua, sillä tulin ihan oikeasti tuosta talosta, eikä ollut muuta, mitä olisin voinut sanoa. Mutta tietysti isäni oli intialainen ja kysymys on oikeasti: miksi sinulla on ruskea iho, kuka sinä olet, ja kuinka yhdistit erilaiset käsitykset itsestäsi koostaaksesi sen, mikä yleisesti tunnetaan minuutena” (oma transkriptioni).
Ihmisille, jotka näyttävät erilaisilta “enemmistöön” verrattuna (eri ihonväri, vieras aksentti) kysymys siitä, keitä he ovat voi usein olla keskustelunaiheena muiden kanssa. Mistä olet kotoisin? Mistä olet oikeasti kotoisin? Kuulostat ulkomaalaiselta, missä ovat juuresi? Vaikka nämä kysymykset voivat vaikuttaa “luonnollisilta” kulttuurienvälisissä kohtaamisissa, niiden kysyminen voi olla hyvinkin poliittista ja niihin vastaaminen vaikeaa, ärsyttävää ja/tai kiusallista. Yhteiskunnissamme, joidenkin ihmisten täytyy aina selittää identiteettinsä, kun taas toisten ei. Ja joskus heidän pitää kohdata tilanteita, jotka muistuttavat poliisikuulusteluita.
Koulutuksen kontekstissa meidän tulee olla varovaisia tämän suhteen. Joskus meistä tuntuu, että on hyvä laittaa toisten alkuperä pöydälle, jotta voimme imarrella tai voimaannuttaa heitä. Kansalliset, kulttuuriset ja ryhmäidentiteetit ovat usein kulttuurienvälisyyttä käsittelevien keskustelujen keskiössä. Monille ajattelijoille ja tutkijoille nämä ovat ongelmallisia. Ensinnäkin niillä on taipumus luoda keinotekoista ja poliittisesti motivoitunutta erilaistamista ja ne voivat johtaa syrjintään, etnosentrismiin ja toksiseen kohteluun. Toiseksi, kuten Pieterse (2004: 33) selittää: “Kansalliset identiteetit ovat identiteettikokoelmia, yhdistelmiä ihmisistä, jotka ovat tavanomaisesti sulautettu yhteen saman poliittisen otsikon alle (kuten keltit, frankit, ja muut ‘Ranskassa’).”
Tällaisten identiteettien sekoituksen ja kokoelman purkamisen tulisi olla prioriteetti koulutuksessa. Nämä identiteetit eivät ole luonnollisia, eivätkä “jumalan sanelemia” (Said, 1993: 33) ja ne edustavat “analyyttisia stereotyyppejä” (Sarangi, 1994) pakottaessaan meidät luomaan selväpiirteisiä rajoja ihmisten, joilla voi tosiasiallisesti olla paljonkin yhteistä, välille.
Lopuksi kuunnelkaamme eräs viisas neuvo Michel Foucault’lta identiteettiin liittyen (1982: 10):
“En tunne, että on tarpeen tietää täsmälleen, mitä olen. Keskeisin kiinnostus elämässä ja työssä on tulla joksikuksi muuksi kuin kuka olit alussa. Jos olisit tiennyt jo kirjan kirjoittamista aloittaessa, mitä tulet sanomaan lopussa, luuletko, että sinulla olisi ollut rohkeutta kirjoittaa sitä?”
Se, ettei tiedä, kuka toinen on – erityisesti suhteessa yksipuolisiin ja ongelmallisiin identiteetteihin, kuten kulttuurisiin, kansallisiin identiteetteihin – voi muuttaa tapamme työskennellä kulttuurienvälisyyden parissa, tasapainottaa valtasuhteita, ja johtaa entistä monimutkaisempiin kohtaamisiin.
Oletko koskaan yrittänyt tavata oppilaitasi (mukaan lukien hiljattain maahan tulleet) yrittämättä saada selville, mistä he tulevat tai mikä heidän taustansa on? Mitä eroa tällä oli? Tuntuiko sinusta, että se vapautti sinut joiltain ennakkokäsityksiltä heidän etnisyytensä, uskontonsa, kielensä, tms. osalta?
